Isyys. Mistä tietää, että on onnistunut?
Viiden lapsen isänä ja kuuden lapsenlapsen vaarina olen pohtinut kysymystä:
Olenko onnistunut antamaan lapsilleni sellaiset eväät, että he pärjäävät maailman merillä myös silloin, kun myrsky nousee eikä isä ole enää ohjaamassa?
Isyys on opettanut minulle eniten elämässä. Eikä oppiminen ole vieläkään päättynyt.
Olen kasvattanut omien lasteni lisäksi nuoria myös urheilun parissa. Nähnyt onnistumisia, pettymyksiä, voittoja ja tappioita. Tehnyt itsekin virheitä. Välillä vaatinut liikaa, joskus ymmärtänyt liian vähän.
Filosofia muistuttaa, että luonne rakentuu tekojen kautta. Kristillinen kasvatusperinne korostaa rakkautta ja vastuuta. Tutkimustieto puolestaan kertoo turvallisuuden, rajojen ja itsenäistymisen tukemisen merkityksestä.
Lopulta kaikissa on minulle sama ydin.
Rakkautta, rajoja ja vastuuta. Ennen kaikkea tekoja, ei pelkkiä sanoja.
Isän tehtävä ei ole tehdä lasten elämästä helppoa. On opetettava kohtaamaan vaikeuksia, tekemään omia valintoja ja kantamaan niistä vastuun.
Vanhemmalla on myös oma vastuunsa. Olla läsnä, näyttää esimerkkiä ja osata myöntää, kun on itse väärässä.
Nyt vaarina huomaan miettiväni, mitä omasta kasvatuksestani lopulta jää seuraaville sukupolville.
En voi luvata lapsilleni tyyntä merta. Toivon vain, että olen onnistunut antamaan heille riittävän vahvan kompassin ja kyvyn reivata purjeita.
Ja jos suunta joskus katoaa, kotisatamaan saa aina palata. 